TÄYTEEN TUNGETTU LAPSUUS

Panu Isotalo

Länsimainen nykyihminen tuntuu pelkäävän yli kaiken sitä, että hänen elämänsä valuu hukkaan, jos hän ei joka hetki rohmua itselleen uusia kokemuksia ja elämyksiä. Samalla tavoin monet vanhemmat potevat huonoa omaatuntoa, mikäli he eivät täytä myös jälkikasvunsa elämää hyödyllisillä harrastuksilla, jatkuvalla matkustelulla, kasvattaviksi mainostetuilla aktiviteeteilla ja elämää suuremmalla viihteellä. Hysteerisimmät heistä pelkäävät, että heidän lastaan aletaan syrjiä, jos tämä ei käy kahta kertaa vuodessa ulkomailla, harrasta paria urheilulajia, seuraa jokaista tosi-tv-sarjaa ja osaa sukkuloida suvereenisti sosiaalisissa medioissa. Kaiken, mitä lapsi tekee, pitää tähdätä johonkin. Kaiken, mikä maksaa mahdollisimman paljon ja mitä joku on keksinyt ryhtyä markkinoimaan, uskotaan olevan hyväksi lapselle.

AIKUISEKSI, MARS!

Kuten psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen (2006) on todennut, nykyajan ”lasta pidetään tyhjänä tietokoneen muistina, joka tallentaa sitä enemmän, mitä enemmän ja mitä aikaisemmin aikuinen ryhtyy sitä täyttämään”. Hänen mukaansa lapsuus mielletään usein vain tehokkaaksi valmentautumiseksi aikuisuuteen. Olennaista tässä aikuisuuteen tuuppimisessa ei ole pohjimmiltaan lapsen suojeleminen ja lapsuuden kunnioittaminen omana, itsessään arvokkaana elämänvaiheena. Tärkeää on sen testaaminen, kuinka paljon ärsykkeitä ja jopa pahuutta lapsi saattaisi vielä kestää särkymättä.

LAPSUUS JA VIATTOMUUS – SO LAST SEASON

Näinä elämysfanaattisuuden kulta-aikoina on kuitenkin muistettava, että historian saatossa kokemattomuus ja suoranainen viattomuus ovat olleet jopa hyveitä. Miesten kohdalla tilanne on toki ollut täysin päinvastainen, mutta sen sijaan esimerkiksi luonnon rikkumattomuutta, naisten hyveellisyyttä, tyttöjen kokemattomuutta ja lasten viattomuutta on pidetty suotavina ja suojelemisen arvoisina asioina. Mistä sitten johtuu, että nykyään kaiken kokeneisuus, maaninen itsensä ylittäminen ja rajojen rikkominen ovat Suomessa – eräiden tutkimusten mukaan yhdessä Euroopan lapsikielteisimmistä maista – ihailtuja ominaisuuksia, kun taas kokemattomuus, lapsellisuus ja viattomuus auttamattomasti aikansa eläneitä, ”so last season”? Ehkä se johtuu ainakin osittain siitä, että kokemattomuus, viattomuus ja lapsenomaisuus on yhdistetty perinteisesti kahteen ylenkatsottuun, toiseuden ja jopa ekskluusion sävyttämään ihmisryhmään, naisiin ja lapsiin. Erityisen vahvasti viattomuus ja etenkin siihen liittyvät uhkakuvat ovat kulminoituneet ryhmään, jossa yhdistyvät nämä molemmat ominaisuudet: tyttölapsiin.

MITÄ LAPSUUDEN TILALLE?

Tässä hetkessä elävästä, viattomasta, omia lainalaisuuksiaan noudattavasta ja näin ollen tuottamattomaksi ja tehottomaksi tuomitusta lapsuudesta pyritään nykyään eroon mahdollisimman varhain niin yksilöiden, yhteisöjen kuin yhteiskunnan tasolla. Maleksiminen, vapaasti hengittäminen, rauhassa ja omaa tahtia kasvaminen, pysähtyminen ja tavallisen arjen eläminen eivät vain istu meidän aikakauteemme, ikävä kyllä. Vaikuttaa siltä, että ainoina vaihtoehtoina pidetään mustavalkoisesti joko elämysten hamuamista hullunkiilto silmissä tai sitten ylisuojeltua tynnyrissä kasvamista. Hiljaisen kypsymisen ja rauhassa kasvamisen tilalle on tullut kokemusten, elämysten ja tietojen survominen lasten keskusmuistiin. Tilalle on tullut yltiöindividualismin kritiikitön ihannoiminen ja liian varhaiseen itsenäisyyteen patistaminen. Tilalle on tullut lasten sietokyvyn kasvattaminen. Tilalle on tullut Nuoruus, jonka pitää olla tehokasta ja systemaattista kokemusten kartuttamista ja aikuisuuden kiellettyihin hedelmiin tutustumista. Tilalle on tullut miniaikuisuus. Poissaolollaan tuntuu loistavan vain lapsen lupa olla vapaasti, turvallisesti ja rauhassa oma itsensä, lapsi.

HYVÄT KYSYMYKSET OVAT TÄRKEÄMPIÄ KUIN OIKEAT VASTAUKSET

Edellä esitetystä ilmenee, että monien muiden ihmis- ja yhteiskuntaelämää kuvaavien käsitteiden tavoin myös lapsuuteen, kasvamiseen ja vaikkapa juuri viattomuuteen liittyy paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: Mitä niillä ylipäätään tarkoitetaan? Ovatko ne muuttumattomia vai jatkuvasti ajassa eläviä ilmiöitä? Koemmeko me vielä joskus lapsuuden ja viattomuuden renessanssin? Kaipaako niitä edes kukaan ja jos kaipaa, niin kuka? Kuka näihin kysymyksiin osaa ja tahtoo vastata? Vanhemmat? Pedagogit? Markkinamiehet? Filosofit? Historioitsijat? Yhteiskuntatieteilijät? Taiteilijat? Ehkä on niin, että me emme ehdi tai edes halua pysähtyä pohtimaan tällaisia tärkeitä, mutta ikäviä kysymyksiä – varsinkin kun tarjolla on niin paljon mukavampaakin tekemistä, niitä autuaan turruttavia ja unohtamaan auttavia elämyksiä.

Panu Isotalo

kasvatustieteen tohtori